maanantai 14. tammikuuta 2008

Ala-asteen äidinkielen tuntini täyttyivät usein turhautumisesta ja kyllästymisestä. En vain nähnyt järkeä siinä, että kerta toisensa jälkeen kaikkien oli luotava tietynlaisia tekstejä ja vieläpä tiukassa aikataulussa. Kirjoitinkin tarinani usein viimeisenä iltana mahdollisimman nopeasti, sillä enhän halunnut sen häiritsevän muita aktiiviteettejäni. Tämä oli erikoista sinällään, sillä koko lapsuuteni rakastin kirjoja ja erilaisia kertomuksia.
Heräämiseni kirjoittamisen ihmeelliseen maailmaan tapahtuikin runojen kautta. Murrosiän kolkutellessa ovelle paras tapa purkaa sisällä mylliviä tunteita oli kirjoittaa rocklyriikkaa ja runoja. Tässä kohtaa tajusin, että pystyin ymmärtämään itseänikin paremmin ajatusten tullessa myös paperille.
Lukion alussa huomasin, että kirjoittamiseni oli hetkessä muuttunut paljon parempaan suuntaan ja nautin tekstien luomisesta. Huomasin yhä useammin purkavani tunteeni tekstin muotoon, joko runona tai bändini lyriikoiden kautta. Mielenkiintoista oli tajuta, että olin jostain imenyt itseeni tavan kirjoittaa inhorealistisia tekstejä. Opettajani rohkaisemana jatkoinkin juuri tuota tyylisuuntaa tuoden siihen ajoittain aivan päinvastaisia piirteitä.
Tärkeimpänä kirjoittamiseeni liittyvänä käännekohtana pidän kuitenkin sairastumistani, joka sai minut luomaan useita runoja päivässä myös sairasvuoteessa maatessani. Vaikka tekstini alussa olivatkin vain tuhruisia vasemmalla kädellä kirjoitettuja sanoja olen huomannut, että ne kuvaavat aidosti juuri niitä asioita joita tunsin sillä hetkellä. Olin saanut uuden tavan ajatella elämää ja se antoi minulle myös hienoja uusia mahdollisuuksia luovankirjoittamisen saralla. Vuosi sitten keväällä keräsin kaikki nuo runot yhdeksi teokseksi ja voin sanoa, että mikään muu ei pysty kuvaamaan minua ja elämääni paremmin kuin nuo sanat. Yhä edelleen kokemukseni tulevat esille teksteissäni ja uskon että vielä pitkään tulee olemaan niin.